Maailmassa on monia salaisuuksia,
joita ei meidän sieluillemme ole suotu avattavaksi,
vaan niille, 
jotka niitä eivät etsi,
katso siis, 
tuota kauheaa ja kamalaa,
hyytävää virttä olematonta tuskaa.

Nuo ruusut, joita me kunnioitimme, 
olivat vain mustat,
niin tummat ja kauheat.
Niiden väri, kuin tuo synkän
mustan kuun,
pahan paha väri,
joka imee virtaa kuin vertaan,
lumesta taivaan usvasta,
ja tuolla, maailmassa, 
jossa me elimme,
nuo lumessa olevat, 
patsaat ja hiutaleet,
kostavat kuin teräksellä leikattava lumi,
sulaa se kuin kyyneleet,
suolavirtana kuisesta merestä.

Tuo hopeinen valo, värittää tuota hautapaasiaan,
tuo kelpo usva, kylmä ja nihkeä,
on olevainen, 
tuolla olemattomassa,
ja niin,
he lauloivat;
tuolle surulle.

Joskus tuolla oli valoa,
lämpöä ja eloa,
nyt me näemme surua kuoleman laulua,
toisille iloa,
toisille rakkautta,
toisille surua,
toisille pahuutta.

Voimme nostaa peiton,
lumivaipan viattoman,
päällemme ja hautautua,
tuonne maailman hyvyyteen,
jonne emme matkallamme pääse.

Kasvoille osuu tuo tuuli,
hiuksia heilauttaa,
ja puhaltaa rakastavaisen sanomaa;
olen sinun ja sinä minun.
Kuka uskoa tuota voi?

On lintujen laulu, kuin harmahtavasta olevaisuudesta,
mustaa ja pimeää,
valkeaa ja valoa.
He laulavat, punaiselle kuulle,
kun nousen ja näen,
he, jotka maassa kierivät,
he, jotka olemattomia maailmoja kiertävät,
he, jotka lapsiamme tuudittavat,
he, jotka meidät hylkäsivät.
Minä nousen,
tartun terään, ja kostan.



Tuo suloinen, veri makea,
huulilleni lennähtää,
tahmaa ja korottaa tuo ääni laulun sakeaa,
kirkasta ääntään,

ja yhdyttää tuonne maailmaan,
soivaan ja hehkuvaan.

Ruusun lehti putoaa,
hengitys kasvoilleni puhaltaa.
Minä en ole täällä,
herään ja katson.
Olen itse kaikki.
Tuo sakea usva maailmassa,
jossa on portti pois.

Herää siis,
lapseni,
katso ja koe, 
kuinka he tuntevat,
ja voivat laulaa,
tuolle,
kahdelle ruusulle,
joita ikiaikaiset kunnioittivat,
ja yhä,
pelkäävät.

Tuuli puhaltaa, lapseni.
© RatW